Katsoin ruotsalaisen elokuvan Mies, joka rakasti järjestystä. Päähenkilö on järjestykseen uskova leskimies, joka kelpuuttaa autokseen vain tietyn ruotsalaismerkin. Ystävyys parhaaseen kaveriin on koetuksella, kun tällä on se toinen oman maan merkki. Lopullinen välirikko tulee, kun kaveri vaihtaa saksalaiseen.

Oma romaanihenkilöni on mieltynyt vuoden 1972 amerikkalais­autoon. Hänen mielestään ihmisiin saa tulla lommoja, mutta autoon ei. Voortti Eskortti on hänen silmäteränsä ja puolison jälkeen tärkeintä maailmassa.

Auto on hyvä väline kertoa henkilöistä, tarinoissa ja todellisuudessa. Se on kuin arvet tai suosikkijoukkue. Omaan merkkiin liittyy tarina. Se paljastaa, vähintään vihjaa yhteiskuntaluokasta, puoluekannasta, iästä, sukupuolesta, tarpeesta erottua tai halusta kadota massaan.

Elokuva tai kirja tuntuu epäuskottavalta, jos henkilö ajaa vääränlaista autoa. Toisaalta, jos miljonäärillä on vuoden 1985 Lada, hän haluaa viestiä sillä jotain.

Siirtyminen pitkäaikaisesta luottomerkistä toiseen tarkoittaa sisäistä muutosta ja vaatii selityksen. Niin kuin vaihtaisi kahvin teehen.

Suomessa auton vaihto on perusteltava järkisyillä. ”Paremmat penkit, on tota selkäkipua”. ”Kuluttaa viisi litraa sadalla. Edellinen vei kahdeksan”. ”Yletyn paremmin polkimille”. Uusi, kallis ja laajasti varusteltu on hieman nolo. ”Tämä on sitten loppuelämän peli”. ”Oli niin hyvät tarjoukset”. ”Mihis sitä ratinlämmitintä nyt...”

Automerkeillä on lempinimet hyvässä ja pahassa. Se, joka uskoo vain saksalaiseen, tietää monta haukkumasanaa ruotsalaiselle, japanilaiselle ja eteläkorealaiselle kulkuneuvolle. Mielipiteitä löytyy, vaikkei olisi koskaan ajanut kuin yhdellä merkillä. ”Nuhapumppu”. ”Verstaalla suurimman osan ajasta”. ”Täyspaska, paaliin vaan”.

Merkit kulkevat sukupolvien yli. Kuuntelin metrossa ekaluokkalaisia, joilla oli vahvat mielipiteet Toyotasta, Volvosta, Jaguarista ja Mersusta. Keskustelu tarttui heidän takanaan istuneisiin yhdeksäsluokkalaisiin, jotka vertailivat ensin raitiovaunuja San Franciscossa, Berliinissä ja Helsingissä. Lopulta he vaihtoivat automerkkeihin ja käsittelevät eri merkkien kuljettajien luonteenpiirteitä.

Stereotypioissa, liioittelussa ja fiktiossa on aina totuuden siemen. Tietynmerkkisellä autolla tehdään tietynlaisia ohituksia ja pysäköidään kahteen ruutuun. Kun autoon liitetään premium-etuliite, se ei välttämättä tarkoita auton ominaisuuksissa mitään, mutta omistaja kuvittelee ostaneensa ohitusoikeuden yhteiskunnassa.

On ihmisiä, jotka pesevät ja imuroivat auton päivittäin. Kun se on pysäköitynä kadun varteen, on suuri huoli siitä naarmuttaako joku kylkeä. He eivät lainaa autoaan sukulaisille tai ystäville. Jokainen matka ja kolahdus on uhka.

On myös meitä, joiden etupenkin jalkatilassa on 342 pahvista kahvikuppia, maksamattomia laskuja ja puoliksi syötyjä reissumiesleipiä. Tämä ryhmä on autossa töissä. Se ei ole heille esittelyesine vaan käsien ja jalkojen jatke.

Kiinnostavaa on myös viimeinen auto. Tietääkö ihminen, että turha enää vaihtaa uuteen, kun oma moottori savuttaa. Vai haluaako uskoa uusiin päiviin, ajokilometreihin ja automalleihin loppuun asti.