Herkullisia ruokottomuuksia kynäilevä kirjailija Juha Vuorinen tietää, että naurun toisessa päässä on usein itku.

Kaksi ja puoli miljoonaa myytyä kirjaa. Se on niin mellevä määrä, että kun puhutaan kirjailija Juha Vuorisen strategisista mitoista, on kiusaus lyödä tuo luku pöytään ensin.

Vielä erikoisemmaksi fakta miljoo­nista muuttuu, kun ajatellaan, että ensimmäinen kirjapaino, jossa Vuorinen olisi esikoiskirjansa painattanut, ei suostunut hankkeeseen. Myöskään Suomalainen Kirjakauppa ei huolinut esikoista hyllyilleen.
”Edelleenkin Pohjanmaalla on ymmärtääkseni pari kirjastoa, jotka eivät suostu ottamaan ainuttakaan kirjoittamaani kirjaa valikoimiinsa.” Tuomioita jakelevat ovat tyypillisesti ihmisiä, jotka eivät ole lukeneet Vuorisen teoksia riviäkään.
Kirjailija tunnetaan erityisesti Juop­pohullun päiväkirjoista. Hän on myös paketoinut kansiin sekä omia että julkkisten toimia ja ajankohtais­aiheita repostelevaa komiikkaa.

Kaksimielisyyksistä liukkaan kynän kärjessä on samalla vakavia ja surullisia teemoja. Eräs keskeinen Vuorisen tuotannon strateginen mitta onkin huumorin ja murheen välinen etäisyys. Se on hyvin pieni.

”Lukemiseen voi jäädä samalla tavalla koukkuun kuin johonkin räiskintäpeliin. Sillä erotuksella, että lukemalla kehittyy mielikuvitus ja sanavarasto”.

Komiikan ja tragiikan intiimi suhde

Reilut parikymmentä vuotta sitten nettipäiväkirjana alkaneen Juoppohullun tarinan taustalla on Vuorisen
oma addiktio. Hän on kokenut ja nähnyt alkoholismin monelta kantil­ta. Yleisradion sivuilta löytyy teksti
Sydäntä särkevästi sanottuna, joka kertoo elämästä alkoholistiperheessä. ”Ymmärtääkseni se on luetuin kolumnini.”
Mitkä asiat olisivat Vuorisen elämäs­sä ehkä toisin ilman Juoppo­hullun päiväkirjaa? ”Olen tätä mo­nesti miettinyt ja pohtinut, että tulinko vahingossa kirjoittaneeni itseni riippuvuuksista vapaaksi. Mahdolli­sesti, sillä kirjoittaminenhan on äärettömän terapeuttista.”

Naurusta kumpuava terapia on tavoittanut monet. ”Koko komiikan tekeminenhän perustuu aina jollakin
tavalla tragediaan. Naurun toisessa päässä on hyvin usein itku. Se on pirun kiinnostavaa.”

Voimallisin lukijapalaute liittyy aikaan, jolloin Juoppohullu seikkaili ainoastaan netissä.

”Ruotsissa asuva suomalainen mies lähestyi minua viestillä, jossa kertoi kärsineensä seitsemän vuoden ajan pahenevasta masennuksesta, minkä seurauksena hän oli päättänyt tehdä itsemurhan.” Mies oli etsinyt netistä tietoa, millainen lääkkeiden ja viinan sekoitus päästäisi hänet päiviltä. Hän oli jostain syystä tehnyt haun sanalla juoppohullu ja saanut eteensä Vuorisen tekstiä.

”Tovin luettuaan hän huomasi ensimmäisen kerran seitsemään vuoteen hymyilevänsä. Sitten naurahtavansa ja lopulta ulvoneensa naurusta. Tämän jälkeen hän kirjoitti menneensä vessaan, kaataneensa pillerit ja viinat pyttyyn ja vetäneensä vessan. Meilin päätti koko urani kannalta kaikkein koskettavin ja vaikuttavin sana. Kiitos.”

Juha Vuorinen on vuodesta 2009 julkaissut joka vuosi hyväntekeväisyyspokkarin.

Lukemisen imu ja Maon matkapytty

Vuodesta 2009 Vuorinen on julkaissut joka vuosi hyväntekeväisyys­pokkarin. Tuottoja on ohjattu muun muassa ensi- ja turvakodeille, lasten­kodeille ja huumeiden vastaiseen työhön.

Hyväntekeväisyyspokkaripinojen strategiset mitat ovat melkoiset. Vuorinen on kokenut oikeaksi alkaa maksaa takaisin siitä, minkä on lukijoiltaan saanut eli mahdollisuuden kirjoittaa tarinoita työkseen. Samalla hän pystyy edistämään lukemista.
Kirjailijaa huolettaa se, että etenkin nuoret miehet löytävät tiensä yhä harvemmin kirjojen pariin. Miten Vuorinen perustelisi lukemista heille?

”Lukemiseen voi jäädä samalla tavalla koukkuun kuin johonkin räiskintäpeliin. Sillä erotuksella, että lukemalla kehittyy mielikuvitus ja sanavarasto. Kun se vie mukanaan, koko maailma on auki. Voin käsi itse kirjoittamani kirjapinon päällä vannoa, että ilman lukemista mielikuvitukseni ei olisi ikinä kehittynyt sellaiseksi, että voin itse tuottaa tarinoita.”

Lukevalle avautuu myös historia uusissa ulottuvuuksissa. ”Kuinka moni esimerkiksi tietää Kiinan diktaattori Maon olleen niin vainoharhainen, että ukko kantoi omaa paska­pyttyä ulkomaanmatkoillaan, jotta vieraan vallan edustaja ei pääse tutkimaan hänen kakkapatukoistaan, millaisia sairauksia hän ei sairasta.”

Vuorisen kiinnostus kirjallisuuteen ja kiehtoviin hahmoihin on kudottu myös Juoppohullun päiväkirjan nimeen. Päiväkirjan syntymi­sen aikoihin Vuorinen teki radio-ohjel­man näyttelijälegenda Tarmo Mannista, joka oli hiljattain revitellyt Nikolai Gogolin tekstien pohjalta luodussa Mielipuolen päiväkirja -näytelmässä. Tragiikka ja komiikka kietoutuivat yhteen, siinäkin.

Ajan nykyään mieluiten millä tahansa, mihin mahdun mukavasti sisään ja joka saastuttaa mahdollisimman vähän.

Merimiehen sielu ja mustan huumorin onni

Silloin, kun tekstin tuottaminen sakkaa, Vuorisella on ollut tapana lähteä uuteen maisemaan kirjoittamaan. Nyt kun tuo keino ei ole käytössä, hän on opetellut katkaisemaan päivän kirjoittamistingin tapahtumien keskeltä.

”Varsinkin jos kyseessä on kohtaus, joka on menossa kohti kliimaksia, niin jätän sen vähän kuin seksin harrastamisen siihen kohtaan, jossa esileikin pitäisi päättyä ja tulisi tarttua tuumasta toimeen. Jätän sen tuuman kasvattelun siis seuraavaan päivään.”

Vuoriselle luovuutta eniten ruokkiva ympäristö löytyy ulkomailta, kahvilan pöydän äärestä. Kirjailija on asunut perheineen Maltalla ja Espanjassa. Ulkomaankokemukset ovat uineet kirjoihinkin.

Elämää oli tarkoitus jatkaa Espanjassa vielä neljän vuoden verran eli sen ajan, että perheen nuorimmainen olisi suorittanut kansainvälisen ylioppilastutkinnon eli IB:n. Pandemia kuitenkin muutti suunnitelmat.

”Minulla on merimiehen sielu, eli kaipaan jatkuvasti uusia kokemuksia, mutta jatkossa visiitit ulkomailla ovat todennäköisesti vain muutaman kuukauden pyrähdyksiä.”

Silloin kun Vuorinen ei tao kirjaimia, hän harrastaa esimerkiksi liikun­taa poikiensa kanssa (tyttäret elävät jo omillaan), laittaa ruokaa, hellittelee rouvaansa ja käy lenkeillä Hilma-koiran talutettavana.

Viime kuukausina hän on kirjoittanut tiiviisti. Viimeisin varsinainen romaani ilmestyi 2014. ”Siksi olen erityisen onnellinen, kun työn alla on nyt pitkästä aikaa puhdasta fiktiota. Tuntuu kuin olisin kotiin palannut. Olen saanut valtavasti iloa, kun olen päässyt kirjoittamaan mustaa huumoria ja poikkeuksellisesti en yksin, vaan yhdessä käsikirjoittaja Katri Mannisen kanssa.”

Juha Vuorisen kirjoja on myyty kaksi ja puoli miljoonaa kappaletta. Se on mellevä määrä.

Välimeren kotoisat torvikonsertot

Vuorinen tunnustaa, että ratti kädessä hänestä tulee muiden toilailuista päreensä polttava kuumakalle. Piirre istui luontevasti Maltan ja Espanjaan teille. ”Ne seitsemän vuotta, jotka vietimme Välimerellä, tunsin olevani kotonani torvikonserttien ja huitovien nyrkkien keskellä.”

”Malta oli kaikilla tavoin aivan hullu maa, myös liikenteen osalta. Monet kadut olivat huonommassa
kunnossa kuin meillä yksikään ulkoilupolku. Yhden asian opin sekä Espanjasta että Maltalta. Suomessa kukaan ei tiedä yhtään mitään liikenneruuhkissa seisomisesta.”

Kun Vuorisen vertikaalinen strateginen mitta eli 197 senttimetriä yhdistetään hänen ensimmäiseen autoonsa, joka oli 70-luvun Morris Mini 1000, saadaan matkaan monta kiehtovaa käännettä.

”Se oli siis laatikko, joka on suunnilleen samaa kokoa nykyisten mopo­autojen kanssa. Pienestä koostaan huolimatta siinä autossa mahtui tapah­tumaan monta unohtumatonta asiaa. Kukin voi mielikutituksessaan miettiä, millaista kyytiä autoparka sai 80-luvun puolivälissä.”

Maailman katseleminen lähes kahden metrin korkeudelta ohjaa osaltaan myös nelipyöräisen valintaa.
”Ajan nykyään mieluiten millä tahansa, mihin mahdun mukavasti sisään ja joka saastuttaa mahdollisimman vähän. Kookkain ongelma on, että molemmat poikani tuntuvan seuraavan isänsä kasvukäyriä, joten nykyään myös takapenkin tilat ovat vähintään yhtä suuren syynäyksen alla kuin etupenkkiläisten. Ehkä minun pitäisi ajaa bussikortti.”

Lue Juha Vuorisen kolumni