Ideani tähän kirjoitukseen syttyi syyskuun alussa 2021, kun katselin uutisia Afganistanista, joka oli jäänyt monessakin mielessä oman onnensa nojaan, kun lähes kaikki länsimaalaiset sotilasjoukot ja diplomaatit olivat vetäytyneet maasta. Uutiskuvissa alkoi vilahdella avolava-autoja, joiden lavalla oli hurraavia pitkäpartaisia miehiä. Partaisena ja autoista viehättyneenä miehenä minua kiinnosti kuvissa erityisesti kaksi asiaa. Olivatko parrat huolellisesti trimmattuja, ja millä vehkeillä siellä huristeltiin.

Moni voisi kuvitella, että sotien murjoma maa olisi ollut väärällään amerikkalaisjoukkojen hylkäämiä Humvee-maastureita, mutta hämmästyksekseni siellä kurvailtiinkin Toyotan tarunhohtoisilla Hiluxeilla. Wikipedian suomenkieliseltä Toyota-sivulta löytämistäni neljästäkymmenestä mallista olen ajanut ainakin kuudellatoista, mutta en koskaan Hiluxilla, vaikka se on mallina minua vain vuotta nuorempi ja vaikka olen jo vuosikausia yrittänyt peitellä helttaposkiani muhkealla kokoparralla.

Mitä syvemmälle rähinöiden runtelemiin uutisiin sukelsin, sitä selvemmäksi kävi, että haastavissa oloissa taistelevat kaiken maailman sissijärjestöt ja puolisotilaalliset ryhmittymät suosivat yli maanosien Toyota Hiluxia. Toyotan markkinointiosaston kannalta se on tietenkin kyseenalainen meriitti, kun jokin Meksikon Sinaloassa riehuva huumekartelli haalii käyttöönsä vain viimeisintä huutoa olevat Hiluxit, mutta tässäkin asiassa mitalilla on kaksi puolta.

Löysin nimittäin YouTubesta yli kymmenen vuotta vanhoja Top Gear -ohjelman jaksoja, joissa yhdellä ja samalla Toyota Hiluxilla ajettiin ensin päin puuta, minkä jälkeen se jätettiin myrskyävän nousuveden armoille. Kuinka ollakaan, kuivaussession jälkeen ohjelman juontaja Jeremy Clarkson kiipesi lava-auton ohjaamoon, väänsi kerran virta-avaimesta – ja koslahan hörähti käyntiin.

Seuraavaksi tuolla rypistyneellä peltikasalla rusautettiin puutalon läpi, sen katolle pudotettiin asuntovaunu, sitä alettiin moukaroida paikalle tuodun nosturin puomissa roikkuneella valtavalla rautakuulalla, se sytytettiin tuleen ja vinssattiin 23-kerroksisen talon katolle. Eikä tässäkään vielä kaikki, vaan seuraavaksi koko rakennus räjäytettiin autoparan alta pois.

Näiden betonipölyisten hautajaisten jälkeen paikalle jyristeli kauhakuormaaja, joka alkoi rakennusjätteen seasta kaivella Hiluxin raatoa esiin ja lopulta pyöritellä sitä kuin kääretorttua kasasta Top Gear -ryhmän ihmeteltäväksi. Tämän poltetun, moukaroidun, mereen upotetun ja lopulta seitsemästäkymmenestäkolmesta metristä pudotetun ajokin olisi voinut kuvitella tulleen kummallisen tiensä päähän, mutta ei. Edelleen sen sai käyntiin ja sillä pystyi vieläpä ajamaankin. Hiluxin käyttöohjekirjaan voisi perustellusti lainata alkusanat Raamatun ensimmäisestä kirjeestä korinttilaisille: ”Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.”

Tämä ei suinkaan ole ainoa Hiluxiin liittyvä sankaritarina. Ihmiset, joille kyseinen ikiliikkuja on ollut työkalu, kertovat sen olevan vasta sisään ajettu, kun kärryn mittarissa on puoli miljoonaa kilometriä. Ei siis mikään ihme, että se on kestävyydessään myös maailman hulluimpien konnien ”tämän auton haluaisin ostaa” -toivelistan kiistaton ykkönen. Eikä tuota hinkua haalenna sekään, että se on kuulemma kuin nakutettu 50 kaliiperin konekiväärin liikkuvaksi telineeksi.

En pane irti viillettävää päätäni pantiksi, mutta enpä usko japanilaisten insinöörien kehitelleen suunnittelupöydillään tällaistakin omituista ominaisuutta tuolle legendaariselle lava-autolle. Mutta käsi sydämellä: tullakseen klassikoksi pitää hyväksyä kaikenlainen suosio aivan kuten kävi sille Marimekon oranssikeltaiselle raitapaidalle, jota moottoripyöräkerho Bandidosin jäsenet alkoivat suosia vankilassa. Koska joskus ihan vaan värilläkin on väliä.