Sain ensimmäisen ajokorttini vuonna 1985. Vuosien saatossa kortti on vaihtunut pahvisesta pelikortinkokoiseen muoviseen ja kutistunut lopulta nykyiseen luottokorttiversioon. Päinvastaisen kohtalon ovat kokeneet allani käyneet kulkuneuvot, sillä kaasujalkani alkutaipaleilla huristelin piskuisella Morris Minillä, ja perheeni ollessa runsaimmillaan ajohanskoissani oli pakettiauton kokoinen tila-auto.

Kaksi poikaani ovat vuosien saatossa monesti tenttineet, mikä on ollut hienoin, nopein, kallein, suurin, pienin tai rakkain ajamani auto. Nopeimpaan on helppo vastata, sillä kokemus on tältä kesältä, mutta auto ei ollut minun, vaan kaverini. Siihen oli juuri ladattu netistä uusi päivitys, joka oli kengittänyt kärryyn vielä 40 lisähevosvoimaa. En tiedä mihin niitä Suomessa tarvittiin, mutta sainpahan kokea, miltä tuntuu kiihdyttää auto nollasta sataan 2,8 sekunnissa. Omien poikieni ollessa takapenkillä. Tai tarkemmin kuvailtuna he olivat 2,8 sekuntia takapenkissä. Menopeli oli Tesla X. Oli siinä sellainenkin hur­maava hienous kuin pierupussi.
Kun panee vilkun päälle, perinteisen nakut­tavan ääneen sijaan kuulee tasaisia pierunääniä, mikä onkin kakkahätähuumorin suurkuluttajalle korvaamattoman hauska lisävaruste. Se oli siis samalla hauskin koskaan ajamani auto.
En ole ikinä omistanut arvoautoa. Kavereitteni urheilu- ja arvoautoja on tullut kokeiltua, mutta en vaihtaisi nykyistä autoani esimerkiksi ajamiini Maserateihin, Porscheihin tai Ferrareihin. Itse asiassa Ferrari oli yllättävän epämukava auto ainakin minun kokoiselleni. Porschen maastoauton sisätilat sen sijaan syleilivät kaltaistani Shrekiä.

Mieleenpainuvinta kokemusta metsästäessä pitää loikata lapsuuteeni ja naapurimme 30-luvun avomalliseen Hudson Roadsteriin ja sen takaluukkuun, joka avautui nahkaisen takapenkin selkänojaksi. Siis sellaiseksi, mihin Aku Ankka sulloo veljenpoikansa legendaarisessa 313-rekkarilla varustellussa autossaan. Vaikka jenkkikaara ei 70-luvulla ollutkaan vasta kuin nelikymppinen, niin kyllä sillekin päitä pyöriteltiin Töölön kaduilla.

Omituisin 30-luvun autokokemuk­seni liittyy ensimmäisen hyvänteke­väi­­­syyspokkarini Unblogged – Piu­hat poikki päiväkirjan kannen kuvauk­siin. Tein tuolloin yhteistyötä Metro-lehden kanssa, joka keksi vuokrata 30-luvun Rolls Roycen kera kuljettajan, ja minun piti pukeutua kuin olisin ollut tuon ajan newyorkilainen mafioso. Idea oli hauska, mutta valittua kuvauspaikkaa ja ajankohtaa ei ollut ajateltu loppuun asti. Tällainen prameileva parodia ei ihan hirveästi hymyilyttänyt perjantai-iltapäivänä Helsinginkadun kapakoiden terasseilla istuvia asiakkaita.

Yhden jännittävimmistä kyydeis­tä tarjosi kuitenkin tänä kesänä 74-vuotias anoppini, joka ei ollut vuosiin ajanut autoa. Hankimme hänelle näppärän, automaattivaihteisen menopelin. Ensimmäisellä koeajolla paikkani oli pysyä pelkääjänpukilla. Kyytiin könyttyäni mummi kajautti erikoisen kysymyksen: ”Mikäs näistä polkimista oli mikäkin?” Maantielle päästyämme seurasi vieläkin kylmäävämpi kysymys: ”Onkos täällä Juha joitain nopeusrajoituksia?”