Piti käydä oikein Goog­lea kopeloimassa, että vieläkö Suo­messa on vallalla mielikuva bema­ri­­­­­­-kuskien pipeloiden pienuudesta. Ensimmäinen linkki poiki minulle vauva.fi-sivustolle vuodetun havainnon: ”En voi kuin hämmästellä, että legenda tosiaankin pitää paikkaansa. Olen peuhannut kolmen eri bemukuskin kanssa, ja kaikilla on tosiaan ollut tosi pieni penis. Arvioisin, että alle 12 senttiä kihlakunnossa, kun muut kumppanit ovat olleet siellä nor­maa­lin keskimitan seuduilla, 15–17 senttiä.” Mehevin poimimani vastine kuu­lui näin: ”Ajelin aikoinaan Audilla, ja vehkeeni oli vain 17 senttiä. Nykyään ajan Bemarilla, ja meisseli kasvoi 22-senttiseksi.”

Haluni ruotia näin omituista legendaa perustuu niihin viiteen vuoteen, jotka asuin Etelä-Espanjassa. Siellä ei nimittäin paljon Bemareilla tai tavallisilla Mersuilla päitä käännelty. Sen sijaan yksi Mersun malli hurjasteli aivan omia kaistojaan, sillä sellaisella ajoivat vain nousukkaat, vaikka auto näytti enemmänkin joltain metsurin työkalulta. Vasta kun poikani kertoivat, että sen maastolaatikon hinta oli lähes 400 000 euroa, aloin päästä todella kalliille kärryille alueen autotarjonnasta. Se jäi edelleen epäsel­väk­si, paljonko kikkeliin kilahtaa lisää mittaa, jos hankkii alleen Mercedes-AMG G63 Brabus 800 -luksusmaastoauton.
Toinen Andalusian-asuntomme sijaitsi ison teollisuusalueen takana. Minulta vierähti useampi kuukausi ihmetellessä, millaisia ihmisiä siellä mahtoi työskennellä, sillä viedessäni lapsiani kouluun vastaan jyristeli aina muutama Ferrari. Sekin mysteeri selvisi, kun lähdin eräänä aamuna seuraamaan yhtä Maranellon punaiseksi maalattua mustaa oria ja päädyin teollisuusalueella majaansa pitäneen Ferrarin merkkikorjaamon pihaan. Yhdellä silmäyksellä näin enemmän Ferrareita kuin koko siihen asti eletyn elämäni aikana yhteensä.

Espanjalaisen ystäväni sukulainen työskentelee Aurinkorannikolla poliisina, ja kuulin häneltä rikollisen au­kot­toman selityksen alueen loisto­autokattaukselle. Pitkin rannikkoa asustelee rikolliskartellien kihoja, jotka yrittävät piilottaa pientä kyntti­läänsä prameiden kärryjensä kuoriin. Siksi Porschen maasturi on niillä kulmilla samanlainen kansanauto kuin meillä Suomessa vaikkapa Škoda Kodiaq. Minulle ehti niiden viiden vuoden aikana äityä pahemman laatuinen luksusautoähky, ja lopulta enää yksi asia sai pääni kääntymään. Ei Mc­­Larenin urheiluauton murina tai Lamborghini Aventadorin mörinä, vaan se millaiset tyypit niitä ajoivat.

Jos menen tylysti stereotyypittelyyn, niin yleensä kuskinpukilla istui reilu kolmekymppinen mies, jolla oli tarkasti rajattu 80-luvun George Michael -parransänki, treenatut tumput tribaalitatuoituna kynsistä kaina­loihin, kaulassa traktorin talvikettin­kien paksuinen kultavitja ja kasvoilla kasvuhormonipurkista imaistu itseriittoisuus.
En voinut olla kysymättä siltä puolitutulta poliisilta, mitä hänelle pitäisi maksaa, että hän seuraavan kerran tällaisen auton ratsatessaan pyytäisikin: ”Ajokortti, rekisteriote ja pippeli, kiitos.” Ei kuulemma mitään.

Lue lisää Juha Vuorisesta täältä