Jokainen mies muistaa taatusti ensimmäisen autonsa. Niin minäkin, vaikka suhteemme kovin lyhyeksi jäikin. En tiedä mikä tapahtumamagneetti minut aikoinaan kiskoi Kalliossa sijainneeseen nuhruiseen kellariautotalliin, joka oli turvoksissa toinen toistaan kolhuisempia autoja. Luulin valinneeni vähiten ruosteisimman, mutta se oli optinen harha, sillä silmäteräni oli renkaita lukuun ottamatta sinapinvärinen Datsun Finn.

Auton hinta oli silloiselle budjetilleni sopiva, kaksi tuhatta markkaa. Kaikkien maailman varashälyttimien ja kusetuskellojen olisi pitänyt kilkattaa päässäni, sillä autoa myyvä sänkipäinen punkero ei kysynyt missään vaiheessa ajokorttia eikä luottotietoja, vaan tarjosi hyvin harvinaislaatuista maksuehtoa. Tonni kouraan, ja loput kunhan ehtisin. Tarjouduin kuittaamaan loppuvelan tilille, mutta sellainen rahapeli ei tullut kuuloonkaan. Autotrokari halusi hoitaa homman D-markkoina – millä hän ei suinkaan tarkoittanut silloista Saksan valuuttaa, vaan etuliite tuli englannin sanasta dark. Hänen kellarissaan raha liikkui mieluiten mahdollisimman pimeänä. Samanlaista kansainvälistä koodikieltä hän käytti silloinkin, kun kyselin auton takuuajasta. Kaikkiin hänen autoihinsa kuului kuulemma GB-vakuutus. Sillä hetkellä, kun takavaloni katoaisivat autotallin ovesta, se tarkoittaisi goodbyeta. Lienee sanomattakin selvää, että ostin ensimmäisen autoni koeajamatta sitä.

Autokoulun olin ajanut etuvetoisella Mazda 626:lla, joten sujahdin Kallion jäisille kaduille ensimmäistä kertaa elämässäni takavetoisen auton puikoissa. Ensimmäinen varovainen kaasutus, ja olin nokka tulosuunnassa. Autokauppa sijaitsi aivan Linnanmäen kupeessa, joten mikäs siellä oli pyöriessä kuin karusellissa, paitsi että se tapahtui keskellä ajorataa. Luistelin takaisin autokauppaan ja ilmoitin palauttavani auton, koska en saanut sitä kulkemaan eteenpäin. Kiroileva siili kahmaisi kellarin lattialta hiekkasäkin ja kävi pudottamassa sen takakonttiini. Nyt olisi kuulemma pitoa kuin ralliautossa. Ei muuten ollut, mutta se johtui takarenkaista, joissa oli yksi nasta juttu. Siis vain yksi nasta.

Ostin lisää hiekkasäkkejä takakonttiin, minkä seurauksena Datsun Finnini näytti aivan kiihdytysautolta. Oli siinä muutama muukin erikoisominaisuus. Kun painoi jarrua, vilkut alkoivat loistaa kuin valot joulukuusessa. Se oli aika hengenvaarallinen yhdistelmä niin takana ajavalle kuin muille risteykseen saapuville, kun ei voinut kuin arvailla, mihin suuntaan tämä vauvan ripulipaskan värinen nokka pystyssä kulkeva kotelo oli menossa.

Autossa ei toiminut myöskään lämmityslaite, minkä seurauksena sain koko 80-luvun pahimman flunssan ja päädyin sängyn pohjalle pariksi viikoksi. Toipilasaikanani taivaalta tipahti sellainen määrä lunta, että se hautasi esikoiskotteroni kinokseen, jonka kaupungin kauhakuormaajan kuljettaja puolestaan kuvitteli sisältävän pelkkää lunta. Yllätyksekseen hän täräytti puskutraktorillaan kauha edellä lumikasan sisään kätkettyä pientä peltistä ripulikasaani, ja jälki oli sen mukaista. Loppu hyvin, kaikki kohtuullisen hyvin, sillä kuultuaan autonsa kohtalosta se kellarikehveli ei halunnut sitä uupuvaa tonniaan vaan totesi: ”Helvetin hyvä.” Ja minä sain maksaa tonnin oppirahat auton ostamisen alkeista.